Miten salibandyharrastukseni sai alkunsa?

Olen koko ikäni liikkunut, pienenä vietin suuren osan ajastani ulkona pelaten pihapelejä naapurin lapsien kanssa, oli kesä tai talvi. Pelasin myös jalkapalloa poikien kanssa, koska tyttöjen joukkuetta ei ollut koska olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, mutta hyvin se pelaaminen poikienkin kanssa sujui! Yhden kesän pelasin tyttöjoukkueessa parisen kesää sitten. Tuli sitä myös hiihdettyä ja yleisurheiltua muutenkin kuin koulussa, mutta ne eivät olleet se ”juttu”, joukkuelajit ovat aina olleet mieleeni, kuten salibandy, joka on nykyisin oikeastaan elämäntapani.

Yläasteella salibandyharrastukseni sai alkunsa kerhosta, jota piti eräs entinen salibandytuomari, joka tuli kouluumme opettajaksi. Oikeastaan hänen ansiostaan pelaan tänäkin päivänä. Siellä kerhossa treenattiin kerran viikossa ja käytiin välillä pelaamassa koulujen välisiä pelejä. Koulun kerhosta siirryinkin pelaamaan naisten ykkösdivariin naapuripaikkakunnalle, mikä tuntui aluksi todella suurelta harppaukselta ja mitä se kyllä oli. Kolme kautta tuli pelattua naisten ykkösdivaria ja junnuissa myös, parhaalla kaudella ylsimme liigakarsintoihin. Se oli mukavaa aikaa, en vaihtaisi kyllä pois niitä hetkiä!

Kolmen NB kauden jälkeen siirryin pelaamaan liigaa Happeen joukkueeseen, missä tällä hetkellä menossa kolmas kauteni. Viime kaudesta pelasin vain puolet, koska jouduin jättämään kevätkauden väliin loukkaantumisien vuoksi. Olen tykännyt pelata täällä Jyväskylässä, täällä on hyvä ympäristö kehittyä pelaajana. Toivon saavani jatkaa täällä ja ennen kaikkea Happeessa pelaamista tulevillakin kausilla, mutta se vaatii työtä, työtä ja vielä lisää työtä. Ja ainahan on paikkakunnanvaihdos mahdollinen, mutta sellaista ei ole kyllä edes suunnitteilla, joten kaikki aikanaan!

Ilman kipua ei voi saavuttaa..

Mainitsemani loukkaantumiset sattuivat heti syyskauden alussa, joten pelasin koko syyskauden loukkaantuneena, mutta sen jälkeen oli mentävä leikkauksiin. Polvesta poistettiin puolet kierukasta ja ranteesta kursittiin revennyt triangulaarirusto kuntoon (vielä tänä päivänä en ole oikein varma miten se rusto oli rikki ja miten se korjattiin, mutta jotenkin luuhunkin se korjaus liittyi :D). Polvi leikattiin joulukuun puolessavälissä ja ranne tammikuun puolessavälissä. Eli melkein heti kun kepit pois, niin käden kimppuun.. jee.

Polveni kuntoutui mielestäni aika hitaasti, se oli pitkään hyvin kipeä ja muilta kuultujen omakohtaisten kuntoutumisien perusteella oma polveni parani niiiiin hitaasti. Ja ranne.. se oli todella kipeä ja sen kuntoutus oli kamalaa, mutta harmittavan vähän vakuutusyhtiö korvaa fysioterapiakäyntejä, mitä olisin käden kanssa enemmänkin tarvinnut. Mutta kyllä siitä ihan ok käsi tuli itsekin kuntouttamalla. Kädelläni oli maaliskuun loppuun asti 2kg nostoraja, mutta en sillä pystynyt edes sitä kahta kiloa nostamaan kipujen vuoksi. Joten rimpulakäteni pienenivät entisestään kun ei päässyt salilla käymään (muuta kuin jalkoja ja keskivartaloa treenaamassa). Se oli turhauttavaa aikaa.. Maaliskuun jälkeen, milloin nostoraja loppui, alkoi armoton treenaaminen, että käteen saataisiin voimaa ja liikkuvuutta. Hitaasti hyvä tulee. Kai. Nimittäin hidasta se edistyminen oli. Tällä hetkellä polvi kipuilee, mutta pystyy kyllä treenailee ja kädellä sama, mutta edelleen huomattavasti heikompi kuin toinen käsi ja liikerajoitteita on. Mutta eipä muuta tällä kertaa noista kuntouttamisista sun muista.. : )

Tästä postauksesta tuli hieman erilainen kuin oli alun perin tarkoitus, mut eiköhän se tällaisenaan mene. Jos ei kelpaa, that’s ok. :D Kenties seuraavalla kerralla kirjoittelen siitä treenaamisesta ja siitä miten tällä kaudella mennyt.. 

- Nipsu